Yrtit > Luonnonyrtit > Pihlaja

PIHLAJA
Sorbus aucuparia

Tuntomerkit:
Pihlaja on matalahko 4–10  m korkea, usein monirunkoinen puu. Lehdet ovat kerrannaisia, 6–8-parisia, päätöparisia. Lehdykät ovat kapeanpuikeita ja päätölehdykkä ei ole muita isompi. Runsaskukkaisen 8–10 cm leveän huiskilon valkeissa kukissa on epämiellyttävä, haihtuvan trimetyyliamiinin haju. Pihlajan kukinta-aikaa on kesä-heinäkuu. Punaiset tai kellanpunaiset marjat ovat omenan kaltaisia epähedelmiä, joissa siemeniä ympäröi voimakasmakuinen malto.

Kasvupaikat:

Pihlajan tyypillisiä kasvupaikkoja ovat lehdot, lehtomaiset tuoreet ja kuivahkot kangasmetsät, metsänreunat, rehevät korvet, rannat, kalliorinteet ja niittymäet. Laji tarvitsee riittävän valoisan ja ravinteikkaan kasvupaikan. Suurimmat, noin kymmenmetriset pihlajat löytyvät pihapiireistä, peltojen reunoilta tai hakkuuaukoista, joissa ne kasvavat muiden pioneeripuiden kanssa. Pihlaja on yleinen koko maassa, mutta käsivarren Lapissa se esiintyy harvakseltaan.

Sato:
Pihlajan satoa ovat nuoret lehdet ja marjat. Lehdet kerätään ennen kukintaa. Lehtien keruuseen tarvitaan maanomistajan lupa. Pihlajanmarjoja kypsyy puuta kohti muutama kymmenen kiloa. Hyviä marjasatoja tuottavat pihlajat ovat useiden kymmenien vuosien ikäisiä, aukealla kasvavia, kookkaita ja leveälatvuksisia yksilöitä. Hyviä marjavuosia on pihlajalla keskimäärin joka toinen vuosi, mikäli ulkoiset tekijät eivät häiritse tätä jaksottaisuutta. Pihlajanmarjat poimitaan elo-syyskuussa. Yleensä pihlajanmarjat poimitaan riipimällä, myös terttuina.

Käyttö:

Lehdissä on karvasmantelimainen maku. Ne sopivat yrttijuomiin. Marjojen hapanta makua voidaan vähentää pakastamalla. Pihlajanmarjoja voi syödä tuoreeltaan, pakastettuna, kuivattuna, mehuna, nektarina, hillona ja hyytelönä. Soseissa pihlajanmarjan sekaan voi laittaa esimerkiksi porkkanaa tai omenaa.

Pihlajanmarjat sisältävät runsaasti C-vitamiinia.