Kimalaiset pölyttäjinä

Teksti ja kuva: Maarit Ronkainen

Vuosittain metsissämme kasvava luonnonmarjojen sato on keskimäärin 500 miljoonaa kiloa. Jos koko sato poimittaisiin talteen, siitä tulisi kokonaisuudessaan 100 milj. ämpärillistä marjoja eli 20 ämpärillistä marjoja jokaista suomalaista kohden. Pölyttäjät, erityisesti eri pistiäislajit, vaikuttavat hyvin paljon metsämarjojen satoon. Tutkimuksissa on havaittu, että esim. kontukimalaispesän sijoittaminen keskelle koemustikka-aluetta on nostanut satoa kaksitoistakertaiseksi verrattuna tavallisiin koealueisiin. Viime vuosina ympäri maailmaa ollaan huolestuttu pistiäisten määrän laskusta. Niiden määrän laskuun voivat vaikuttaa tautien lisääntyminen, loiset, elinalueiden kutistuminen, ilmastonmuutos, ympäristön saastuminen ja torjunta-aineet. Useimmat torjunta-aineet ovat erittäin haitallisia pistiäisille, koska ne joutuvat suorassa kosketuksessa tai ravinnon kautta niiden elimistöön.

Luonnonmarjoista vain variksenmarja ja tyrnimarja ovat tuulipölytteisiä. Mm. runsassatoisimmat marjat, mustikka ja puolukka tarvitsevat marjoakseen ristipölytyksen eli niiden kukat tarvitsevat siitepölyä kokonaan toisesta yksilöstä. Näiden pölyttäjinä toimivat pääasiassa kimalaiset. Näiden kukat ovat yksikotisia ja kaksineuvoisia eli heteet ja emit sijaitsevat samassa yksilössä. Siksi luonnonmarjakasvit voivat suorittaa myös itsepölytyksen. Käytännössä yksinomaan itsepölytyksessä kukista muodostuu vain pieniä marjoja ja sato jää hyvin pieneksi.

Marjojen satoisuuteen vaikuttavat alkukesän sääolot. Kaikki pölyttäjät eivät pysty lentämään hyvin viileällä säällä. Mustikankukka on hyvin arka alkukesän kylmyydelle ja hallaöille. Mustikan kukinta-aika ajoittuu kevääseen ja alkukesään: toukokuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin asti. Puolukan kukinnot puolestaan avautuvat mustikkaa hieman myöhemmin, kesäkuun alkupuolella ja se kukkii heinäkuun alkuun asti. Tällöin puolukan kukinnan aikaan sää on jo vakaampi ja pölyttäjät voivat suorittaa tehtävänsä paremmin, mikä tuottaa myös paremman sadon.

Eri kimalaislajeja on löydetty noin 250 ympäri maailman. Kimalaisella on oranssin-mustaraitainen, pyöreä vartalo. Värin perusteella kimalaiset saatetaan joskus erehdyksessä sekoittaa mehiläisiin. Kaksipariset siivet ovat kimalaisen mainio tunnusmerkki. Läpinäkyvä, huomaamaton takasiipi voi peittyä etusiiven alle. Kimalaiskuningatar on suuri, noin kahden senttimetrin pituinen ja työläiskimalaiset ovat pienempiä. Naaraat tunnistaa jalkojen siitepölypussista, uroksilla ei niitä ole, eikä myöskään pistintä.

Eri pistiäislajeja on vertailtu keskenään ja havaittu, että kimalaiset ovat erittäin tehokkaita pölyttäjiä. Ne voivat työskennellä päivittäin hyvin pitkän ajan eli lähes auringonnoususta auringonlaskuun. Kimalaiset sietävät myös muita pistiäislajeja paremmin viileää säätä ja pystyvät suorittamaan  tehtävänsä myös tihkusateessa ja tuulisella säällä. Kimalaisten pölyttämisnopeuksia on tutkittu jo 70-luvun loppupuolella ja silloin havaittiin että eri kimalaisyksilöt käyvät keskimäärin 5,9-41,6 mustikan kukassa ja 6,4-44,9 puolukan kukassa minuutin aikana.
 
Kimalaiset käyttävät ravintonaan mettä ja siitepölyä. Mesi on energianlähde ja siitepölystä ne saavat proteiinia ja ravintoaineita. Meden keruun kimalaiset suorittavat kielensä avulla. Kimalaiset voidaan jakaa pitkä-, keskipitkä- ja lyhytkielisiin. Lyhytkielisen kimalaistyöläisen kieli on noin 6 mm. Lyhytkielisinä ne soveltuvat hyvin keräämään mettä puolukan ja mustikan kukista, koska niistä saa mettä jo 4 mm:n päästä kukan suulta.

Eri kimalaislajit ovat erikoistuneet keräämään mettä vain muutaman kasvilajin kukista, sillä on työlästä, aikaavievää ja taitoa vaativaa opetella keruuta uusista lajeista. Mesi on sijoittunut eri tavoin eri kasvilajien kukkiin, toisissa mesi on syvällä kukan uumenissa  ja kukat voivat olla hyvin hankalan muotoisia keruuseen. Kimalaisen on oltava siksi hyvin taidokas. Mustikan umpinaisesta kukasta on pistiäisten vaikeampi kerätä mettä kuin avoimesta puolukan kukasta, sillä pistiäisen on hankala asettautua meden keruuseen mustikan kellomaisen pyöreään kukkaan.

Siitepölyn keräämiseen kimalaiselle on kehittynyt nerokas menetelmä. Kimalaisten kehon peittää tiheä karvoitus, joka toimii myös eristeenä viileillä säillä. ”Turkin” ansiosta ne voivat myös toimia pölyttäjinä viileillä ilmoilla, kun muut pistiäiset eivät lennä. Yksittäinen karva on hyvin haaroittunut ja höyhenmäinen, jotta siitepölyhiukkaset tarttuisivat siihen helposti. Lentäessään kimalainen kehittää voimakkaan elektrostaattisen varauksen, jolloin kukassa käydessään siitepölyhiukkaset hyppäävät jopa muutamia millimetrejä sähköisesti varautuneisiin karvoihin. Naaraskimalaisen takajalat ovat erikoistuneet siitepölyn kuljetukseen. Jalan sisäsyrjässä on runsaasti vahvoja karvoja, joilla se hankaa siitepölyn pois kehostaan. Jalassa sijaitsevaan  pussiin se kerää ja prässää siitepölyn pesään kuljetusta varten.

Mesi houkuttelee kimalaisia kukkiin. Meden eritys on voimakkainta aamupäivällä, jolloin yleensä keruu on vilkkaimmillaan.  Kimalainen kerään meden mahaansa, jolloin se voi kuljettaa meden pesäänsä. Mahaan voi sopia jopa 0,2 ml mettä. Lennon aikana se käyttää sitä myös energianlähteenään. Täydellä hunajamahan sisällöllä kimalainen voi lentää yhtäjaksoisesti jopa 40 minuuttia. Kuorma, jota se kantaa lennon aikana voi olla keskimäärin neljäsosa sen painosta. Ahneimmat voivat kantaa lennon aikana pesälle massaa, joka on jopa 75% omasta painostaan. Kimalainen merkitsee käymänsä kukan tuoksulla, jotta toiset eivät kuluttaisi turhaan aikaa ja energiaa jo vasta vierailtuun kukintoon. Kun yksi kimalainen on käynyt imemässä meden ja kerännyt siitepölyä, toiset kimalaiset eivät vähään aikaan vieraile kukinnossa, vaan ne lentävät vain  kukan lähelle ja tunnistaessaan tuoksumerkin suuntaavat lentonsa toiseen kukkaan.

Hajuaisti on tärkein aisti, sillä sen varassa kimalaiset tuntevat meden tuoksun jo kaukaa ja pystyvät suunnistamaan pölytettäviin kukkiin. Kielen tai tuntosarvien karvojen juuressa sijaitsevien  aistinsolujen avulla ne tunnistavat kukista kantautuvien tuoksumolekyylien pitoisuuden. Kimalaisella ei ole korvia, mutta kuuloaistin sijaan sillä on tuntoaistireseptorisoluja ympäri kehoa karvojen juuressa. Jotkut karvat voivat olla herkkiä myös ääniaalloille. Samoja tuntokarvoja on myös runsaasti tuntosarvissa.

Suomessa esiintyvät kimalaislajit ovat alkeellisesti aitososiaalia eli pienet, noin 200 yksilön yhteiskunnat elävät vain yhden kesäkauden ajan. Vain kuningatarkimalainen parittelee loppukesästä ja talvehtii perustaakseen uuden yhdyskunnan. Ahkeran kimalaisen elämä on erittäin mielenkiintoinen. Kimalaisen merkitys on elintärkeä ihmisen ja myös monen eläimen ravintoketjussa. Ilman kimalaisia meillä olisi paljon vähemmän ravintoa saatavilla. Siksi sen suojeleminen ja luontaisten elinolosuhteiden vaaliminen, esim. luonnonketojen  säilyttäminen edistää kimalaislajien selviämistä. Uusi idea on myös puutarhaan tai metsiin perustettavat kimalaispöntöt sekä ruokintalaudat, jolloin marjojen ja hedelmien sadot paranevat. Itse voi myös hyvin rakentaa kimalaispöntön. Ohjeet löytyvät seuraavalta nettisivustolta. 

http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=115151&lan=fi

Toukokuussa avautuva kellomainen mustikankukka on haasteellinen pölytettävä kimalaiselle.